Tyttö elelee Kaupungissa, aina välillä miestä ajatellen. Muita miehiä tulee - ja menee.

Sitten eräänä kauniina kevätpäivän iltana tyttö on jälleen kantabaarissa tyttöjen kanssa. Ihanaa, hauskaa, kevättä rinnassa! Mutta taitaa olla aika siirtyä vakikapakkaan vielä illan viimeiselle ennen nukkumaanmenoa. Matkalla narikalle 
- Voiko tuo olla - Ei voi - Pakko tarkistaa, ajattelee tyttö samalla kun sydän jättää ensin muutaman lyönnin väliin ja sitten alkaa ottaa menetetyt takaisin takomalla lujaa... 

Tyttö menee lähemmäksi, ja kyllä - kaikkien näiden vuosien jälkeen - Hän se on!

He halaavat, juttelevat, naureskelevat, esittelevät ystävänsä toisilleen.
Olemme juuri lähdössä seuraavaan paikkaan, tyttö kertoo.
Mies kaataa kurkkuunsa juuri ostetun juomansa, Me lähdemme mukaan.
 

He jatkavat porukalla seuraavaan paikkaan. Jossa tyttö itse asiassa jää juttusilla kuuntelijan rooliin. Hmm, onko mies vain humalassa, alkanut muuten vaan puhumaan ärsyttävällä tavalla vai eikö tyttö vaan ollut aikaisemmin huomannut?!

Tulee ekan lähikuppilan pilkku. He siirtyvät seuraavaan. Tulee seuraava pilkku. Porukka siirtyy oven ulkopuolelle seisoskelemaan. Mies jää seisomaan tytön lähelle. Luontevasti mies kietoo kätensä tytön ympärille ja lähtee saattamaan kotiportille. Kuin silloin ennen.

He jäävät juttelemaan kädet toistensa ympärillä kotiportilla.
Suutelevat - muistot palaavat mieleen.
Tyttö valmistautuu vetämään tuttua miehen tuoksua sisäänsä, valmistautuu tuttuun hurmaantumiseen.
Sydän pysähtyy jälleen hetkeksi: Hei, ei tämä tuoksunutkaan niin hyvälle kuin odotin - vaan oikeastaan vanhentuneelle partavedelle!

Mies pyytää suudelmien välillä anteeksi vuosien takaista käytöstään.
- Ei hätää, ne on ollutta ja mennyttä!

Kumpikin kiusottelee ja kokeilee toistn, miten pitkälle toinen on valmis menemään.

Sillä, taikaa ei enää ole. Jäljellä on hyvät muistot!

The End.

Eli toiset ne jää lomalle ja palaa lomalta, minä olen tämän kesän marttyyri, jään vasta elokuussa lomalle. Nauttimaan pimeistä ja toivottavasti lämpimistä loppukesän illoista :)

Mutta hyvin olen päässyt nauttimaan viime aikaisista kesäilmoista ihan riittävästi. Toisaalta myös on hyvin piristävää tehdä vähän erilaisempia töitä kuin yleensä, jos jonkinnäköistä sitä tipahtaa työpöydälle tehtäväksi.

Kuten ensi viikolla työmatka. Jään kohdekaupunkiin myös viikonlopuksi. Ja jännittää kovasti... Nimittäin yhden kollegan kanssa on tullut viestiteltyä vähän ohi työasioidenkin. Flirtti on siis lentänyt puoleen ja toiseen, mutta mitään treffejä ei varmuudella olla sovittu, ja ymmärsin, ettei sovitakaan. Onhan tilanne hankala, olemme tavanneet aikaisemmin vain pari kertaa, mutta puhelimitse ja sähköpostitse olleet tekemisissä töiden puitteissa kohta vuoden. Käsittääkseni vaimoa ja lapsia ei tällä kertaa ole, mutta eihän sitä varmuudella nyt koskaan voi sanoa.

Huomasinkin itsessäni hämmentävän piristävän uuden piirteen tuossa muutama kuukausi sitten. Tapasin yökerhossa mukavan miehen, jolla ei ollut sormusta, jonka kanssa juttu kulki ihan mukavasti ja tanssikin sujui. Mies ehti kysyä puhelinnumeron ja alustavasti treffeillekin, johon kumpaankin vastasin myöntävästi, mikäs siinä. Käänsin jossain vaiheessa keskustelun aiheeseen, jossa suoraan kysyin vaimojen ja lasten lukumäärää, ja kas kummaa, nikottelua alkoi tulla, väri vaihtua ja kunnon vastausta en tähän sitten saanut, mutta nolliloille ei päästy. *

Mies jäi siihen paikkaan, ja olin todella ylpeä itsestäni! Ehkä olen sittenkin oppinut vuosien aikana jotain!!

* allekirjoittajan huomautus: eihän se lapsien olemassaolo ole este, mutta vapaana mies olisi rehellisesti kertonut lasten määrän ja huoltajuustilanteen avoimesti, arvelen ma.

Katsoin eilen romanttisen komedian, pitkästä aikaa. Mukavaa hömppää sunnuntai-iltaan, ei tarvitse ajatella mitään sekä takuuvarma onnellinen loppu. Itkujen jälkeen mies saapuukin tunnustamaan rakkautensa ja pienen hetken jälkeen nainen tajuaa tämän ja juoksee kiinni. Voih, siitähän me tytöt nuorena haikailemme, että prinssi tulee valkoisella ratsulla, tunnustaa ikuisen rakkauden. Ja prinsessa antautuu hekumalliseen suudelmaan, he elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Tapahtuuko tällaista elävässä elämässä? Entä jos prinssin tullessa nainen ei antaudukaan siihen suudelmaan? Onko tällaiseen mahdollisuus vain kerran elämässä?

Nimittäin nauratti kovasti leffan jälkeen, sillä olen kokenut tilanteen kerran: mies, jota rakastin, jonka kanssa olisin vuosia sitten ollut valmis lähtemään vaikka maailman ääriin, saapui miltei ikkunani alle mouruamaan (okei uhkaili tulevansa, jos en suostu tulemaan itse ulos), ja tunnusti rakkautensa. Miten hän oli yrittäessään tapailla toista naista huomannut, että minä olenkin hänelle se oikea.

Eikö olekin tähän asti kuin suoraan romanttisesta hömppäelokuvasta? Eikö tässä jo melkein kuulisi hääkellojen soivan? No juu ei, kun on kyse minusta. En pystynyt suutelemaan intohimoisesti ja viemään häntä kotiini ikuisiksi ajoiksi. Suutelimme kyllä, jäähyväiset, kadulla, ja toivotimme toisillemme onnelliset elämät.

Tuolla jossain väki jälleen pohtii pettämisestä, mitä se on. Sekä joku siellä sivusi seurauksistakin, mitä pitäisi tapahtua. Keskustelijoissa tuntui olevan yksi yhteinen tekijä: lapsettomuus. Ainakin kaikki keskustelijat tuntuivat pohtivan asiaa hyvin mustavalkoisesti, kun pettäjänä on suhteen toinen osapuoli.

Jos ajatellaan pettämistä sellaisenaan, kahden parisuhteessa elävän ihmisen välisen luottamuksen rikkomisesta, saadaan sen pettämisen rajan kulkemaan varmasti niin monessa paikkaa kuin on parisuhteitakin. Toinen voi tuumia halauksen jo pettämiseksi, kun taas toiselle halaus on normaali tapa kertoa välittämisestään myös ystäville.

Oma raja pettämiselle on riippunut täysin suhteen toisesta osapuolesta. Ex-avokkini aikana en tainnut edes suudella kenenkään toisen kanssa, en edes loppuaikana, jolloin ero oli jo selvä. Muutoin suutelua en laske sellaisenaan pettämiseksi, ympäristö ja ajatukset ratkaisee.

Aikoinaan koin yhden exän kohdalla pientä huonoa omatuntoa, enkä kertonut täyttä totuutta, kun päivätreffimme meni pilalle, koska olin toisen miehen kanssa rantakalliolla juomassa aamuseitsemään punaviiniä ja katsomassa auringonnousua - siinä sivussa vähän suudellen. Huono omatunto tuli lähinnä siitä krapulasurkeudesta, jota kärsin koko päivän, kun mies oli järjestänyt meille ihanan päivän täynnä minulle suunnattua ohjelmaa. Tosin sen jälkeen alkoi suhteemme alamäki, ilmeisesti sen takia, että tajusin siinä vaiheessa, miten paljon miehestä pidän, ja miehen mielenkiinto lopahti, kun ei tarvinnutkaan enää minua yrittää hurmata.

Niin, mutta moniin parisuhteessa eläviin miehiin olen kyllä törmännyt. Ja näin yhteisenä ilmiönä näyttäisi kuitenkin olevan, että seurustelevat miehet eivät mene toisen naisen kanssa niin pitkälle kuin perheelliset. Onko niin, että perhe-elämän keskellä parisuhteen merkitys vähenee, vanhemmat keskittyvät arjen pyörittämiseen, kahdenkeskistä aikaa ei meinaa löytyä, koirakin tunkee väliin tai katsoo syyttävästi hellempää hetkeä?

Ja katsos, tulee työ/lomamatka, tutustutaan mukavaan toiseen ihmiseen. Ensimmäinen ilta pitäydytään toisen kehumisessa, halaillessa ja suudellessa, vakuuttaen: minä en ole sellainen, joka pettäisi puolisoaan. Tulee toinen ja kolmas ilta, jolloin alkoholi, hauskanpito ja tilaisuus tekee varkaan sänkypuuhiin asti.

Tästä sitten jälkiseuraamuuksiin: mitä sitten jos ja kun puoliso saa tietää? Oliko tämä vain merkityksetön pano? Mikä on pahinta ja kenelle:
- puoliso ei saa tietää mitään
- puoliso saa tietää, mutta se oli vain merkityksetöntä
- samaan aikaan toiselle sinkoilee viestejä, merkitseviä katseita ja muisteloja yhteisestä yöstä.
Pitäisikö puolisoiden nyt sitten laittaa koko elämä uusiksi, koska läheisyyden ja seksinpuutteessa tuli käytyä toisaalla? Toisaalta: missä kulkee se raja, että perhe-elämä ja lapset oikeasti kärsivät onnettomista vanhemmista, ja ero olisi kuitenkin paras ratkaisu?

Myönnän, että olen ollut tilanteessa siinä toisena naisena useamman kerran. Eli ei ole voinut puhua minun kantilta yhdestä yöstä, ensisuudelmasta viimeiseen viestiin on kulunut kuukausia tai pari vuottakin, mahduttaen kaikennäköisiä seikkailuja väliinsä. Joissakin olen ollut tietoinen puolisosta ja perheestä, joissakin en heti, vaan vasta suhteen jatkettua.

Näinä kyynisinä vuosina olen kostanut näille "ihanille" miehille kaikki "vääryydet" jotka olen itse miehiltä saanut, eli olen antanut miesten laittaa rajat, miten pitkälle mennään, jos siis olen alun perinkään leikkiin ryhtynyt.

Ajankohtaiseksi tämän tekee taas tilanne yhden perheellisen miehen kanssa. Joka oikeasti katuu tekoaan - lastensa takia. Hän haluaa pysyä ja pitää oikeutensa pysyä lastensa lähellä, mikä eron tullessa kaiketi vaikeutuisi. Mies ymmärtää, että hän ei voi saada kaikkea: lapsiaan näin 100% kuin nyt ja toista puolisoa. Mies ei todellakaan syyllistä minua, mutta on ensimmäistä kertaa laittanut minut miettimään sinkkunaisen vastuuta tilanteessa.

Olinko miehelle oikeasti spesiaalitapaus, vai olisiko sijassani ollut myöhemmin joku toinen? Olisiko mies välttynyt kaikelta tältä nykyiseltä pohdinnaltaan, jos olisin vetäytynyt ensimmäisestä suudelmasta? Muutoinkin koko kuvio on avannut omat silmäni: kyllä, olen ollut todella ilkeä ja kylmä nainen miehille, taaksepäin katsottuna olen tainnut jättää särkyneitä sydämiä, itseltäni on särjetty vain itsetunto, ja tiedän syynkin käyttäytymiselleni. Nyt syy on "ohi", voin aloittaa uuden elämän. Kysymys kuuluu: osaanko?

Vuosi kulunut. Tänä aikana ei oikeastaan tapahtunut mitään, lomarinsessa oli hukassa. Lomarinsessan oli vallannut mörököllikarhu, joka halusi vaan murista ja nukkua.

Tarvittiin yksi loma, jossa lomarinsessa alkoi taistella elintilaansa takaisin. Siinä kuitenkin vähän epäonnistuen, mutta jäi keräämään voimia. Heitti hyvästit mielessään viimeisimmälle itsetunnon tuhoajalle.

Ja tuli toinen loma, jolloin lomarinsessa hyökkäsi täysillä ja otti voiton! Kevät on täällä, ulkona, sisällä, sydämessä, housuissa!

Menneisyyden haamut alkaa olla karkoitettu, ja tuntuu kuin olisin oikeasti herännyt takaisin eloon 13 vuoden jälkeen. Ja vaikka työpaikalle tanssahtelen joka arkiaamu, ei työläisnaistakaan ole näkynyt...