Periaatteessa ihmissuhde on yksinkertainen juttu: 2 henkilöä, jotka pitävät toisistaan. Paitsi että...

Tässä ei ole kyseessä nyt omat pelkoni ja lukkiutumiseni, traumani. Toisella on omansa. Isommat, vahvemmat ja tuoreemmat. Toisaalta hänellekin lienee helppo, että tiedän entuudestaan tapahtuneen, hänen ei tarvitse minulle asiaa revitellä ja kertoa. Ei vielä. Enkä haluakaan hänen vielä avautuvan. Tilanne on liian nuori vielä.

Olen ollut aikasemmin useammankin miehen tunnetrauman kaatopaikkana. Niitä humalaisen miehen soittoja. Miten paljon vihaa mieheen saatta mahtua. En ymmärtänyt niitä silloin. En halunnutkaan ymmärtää. Ei kiinnostanut ymmärtää. Ja nyt ymmärrän pettäneeni nämä miehet osaltani silloin, sillä en jaksanut kuunnella sitä vihan määrää. He luulivat minun olevan heille tukena, enkä ollutkaan. He pitivät kai minua jonain muuna kuin mitä minä itse pidin itseäni heille. Teinkö silloin väärin vai en? Vedinkö tyhmänä ja kypsymättömänä ihmisenä ns ystävältä maton alta? 

Tämän päivän suhteessa, tiedän, että vihaa on. Sen näkee, sen kuulee, kun aihetta sivuutetaan. Tällä kertaa haluan antaa kaikkeni auttaakseni. Vaikkakin sitten laitankin itseni alttiiksi. Eli tiedämme tilanteelle olevan nimikin, hyväksymme sen. Sillä kumpikaan ei ole toiselle kuka tahansa.

Hii, minä siis kykenen puhumaan!

Toim. huom. En jaksa lukea tekstiä uudelleen korjatakseni sitä ymmärrettävämmäksi. Tärkeämpää on, että itse sain ajatukset selkiytettyä. Sorry, mahdolliset lukijat!