Eilen ystäväni synttäribileissä minua vanhemmat ja (viisaammat?) puhuttiin 3-kympin kriisistä, miten he olivat sen kokeneet ja kyselivät multa, että joko mulla sellanen kriisi on päällä. Noh, mä kerroin totuuden, että naisillahan on aina kriisi päällä, nimi vaan vaihtuu.

No joo, mutta yksi mies puki sanoiksi kriisin, jota nyt tarkotettiin. Niitä on kahdenlaista: perheellisillä, että tässäkö tää nyt oli, ja perheettömillä, että tässä iässä piti se perhe jo olla.

Itse tunnen oloni rauhalliseksi, toistakseksi. Perhettä tulee jos on tullakseen, vaikka vauvakuume onkin ollut jo kuutisen vuotta. Olen sen kriisin käyny siis jo oikeastaan aikasemmin, erokriisin keskellä. Että voin olla kokonainen ja eläväinen ihminen, vaikken täyttäisikään ns. yhteiskunnallista vastuutani tuomalla lapsia maailmaan. Yhteiskunta tarvitsee meitä sinkkuveronmaksajiakin, joilla ei ole lapsiverovähennyksiä, eivät kuluta kunnallisia terveyspalveluja ja sairauspäiviä on vähemmän.

(Vauvakriisini aikaan pohdin eri vaihtoehtoja elämälleni.) Edit 3.10.2006 klo 14:16, muokkaan tämän rivin ajatusteni mukaiseksi. 

Vauvakriisini aikaan pohdin eri vaihtoehtoja mahdolliselle perhe-elämälleni.
Edit loppuu.

Ideaali(?)tilanne voisi olla, että on se perhe, toisiaan rakastavat äiti, isä ja lapset.

Nyt kun tosiasiassa biologinen kello tikittää, onko järkeä lähteä suhteeseen, jossa itse ei ole tunteilla täysillä mukana, mutta mies on ns täydellinen ja rakastava isä, ja siksi itse haluaa sitoutua järkisyin ko perheeseen?

Entäs sitten suosiolla yksinhuoltajaksi? Joko tietoisesti sopivan "siittäjän" kanssa tai sitten kertomatta ko siittäjälle. Mitkä on tuon isän oikeudet (ja velvollisuudet) näissä tapauksissa?

Tässä kaikessa pitää kuitenkin muistaa, että luonto on kummallinen, eihän nämä välttämättä onnistu noin vain suunnitelmien mukaan. Tai sitten luonto ratkasee lopputulokseksi jonkun näiden sekamuodon ns vahingon kautta.

Nimim. iltakävelylle apteekkiin.