Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, on vauvakuumeeni ns. mennyttä, tai ainakin jossain hyvin taka-alalla. Olen siis hyväksynyt, että vauvoja tulee sitten jos niitä tulee. Ollaan sitten suhteessa tai ei. Mutta aktiivisesti en suunnittele tässä elämäntilanteessa vauvojen tekoa.

Jos joillakuilla on siis perhekriisi 3-kymppisenä, minulla on työkriisi. Joillakin ystävilläni on myös esiintynyt työkriisiä, jonka olemassaolon on tajunnut siinä vaiheessa, kun huomaa, että elämässä pitää olla muutakin kuin innostunutta työntekoa kokemuksia hakiessa. Itsekin huomaa uusissa kolleegoissa, juuri valmistuneissa, on "sitä jotain". Mietitäänpä omaa uraani, joka sopii itse asiassa moneen ystävääni.

Opintojen loppuvaiheessa oli nimenomaan sitä uhmakkuutta, maailmanmuutostarvetta, haettiin töitä, valmistuttiin. Intoa puhkuen saadaan aloituspalkaksi itseään päätähuimaavan summan, hei, tällähän voi tehdä vaikka mitä!

Ja sen palkan eteen piti sitten tehdä töitäkin. Mieluusti. Innokkaasti 10 tunnin työpäiviä, motkotettiin laiskoja vanhempia kolleegoja, ideoita lenteli, tunsi olevansa uraputkessa, nauttivansa nuoruutensa nähden isoa arvostusta. Jessh, musta tulee jotain!

Parin vuoden jälkeen alkaa sitten kiinnostaa muut asiat, into lopahtaa, palkankorotuksia ei näy eikä kuulu, urautuu todellakin putkeen, ei uraputkeen. Muutamia kolleegoja viedään yhä ylemmäs, itse jämähtää tietylle kriittiselle tasolle. Ei yksinkertaisesti ole valmis tekemään yötä päivää töitä, kuten pomot tekevät, turha olisi edes keskustella kanssani, että pitäisin esityksen säännöllisesti tiettyinä päivinä klo 7 aamulla niin että pohjatiedot saan ehkä 12 tuntia aikasemmin. Sitä tuntee jämähtäneensä siihen oravanpyörään. Mikä neuvoksi?

Monet naimissaolevat ystäväni ovat sitten todenneet olevan hyvä lapsentekohetki. Parempi pyöräyttää lapset, kun ei kiinnosta työnteko samassa paikassa, ylöspäin ei ole menemistä, ja toisaalta organisaatiossa alaspäintulo ei myöskään kiinnosta.

Läppänä tämän ymmärtäville olenkin heittänyt vastaukseksi miten menee -kyselyihin: noh, mikäpä tässä, äitiysloma tekisi terää.

Mutta sen sijaan olen hypännyt organisaatiossa vertikaalisesti sivuun ja alemmas. Mitä seuraavaksi?