Joudun päivystämään töissä. Ihan vaan siltä varalta, että minua tarvitaan. Että voin selittää muutamia juttuja. Vaikka niissä mitään selitettävää ole. Homma oli yllättävän irti-poikki-ja-pinoon -kunnossa.

Projektiin liittyviä hommia pitäis tehdä ennen lomille lähtöä. Kun jaksais. Loputon suo.

Sen sijaan olen surffannut blogien ihmeellisessä maailmassa. Pitkään pidin omani vähän piilossa, muutamia kuitenkin tänne eksyi. Nyt astuin julkiblogien maailmaan. Ja samalla enempi tsekkailin muitten blogeja, aloin tilaajaksi. Joitakin aika lempparikirjottajia on löytyny. Fiksuja, mutta hohhoijakkaa, minkälaisia kanoja näyttää olevan! Ja siis todellakin naispuoleisia immeisiä. Joku oli kommentoinutkin, ettei voi olla todellinen ihminen...

Mutta sitä vaan välillä unohtaa omassa elämässään ja ystäväpiirissään, että maailmassa todellakin on niitä toisenlaisia ihmisiä. On ihmisiä, jotka todellakin juovat lomalla sen kossupullon päivässä kymmenen vuotta sitten teneriffan matkalta ostettu matkamuistopaita päällä. On niitä hienohelmaihmisiä, jotka katsovat meitä tavallisia pallontallaajia nenänvartta pitkin. On niitä omakotitalo-2lasta-farmariauto-vanhemmat 1km päässä -perheitä. Kerran ollaan käyty ulkomailla ja kaksi kertaa Helsingissä. Ja oma elinympäristö on niiiiin mansikkaa.

Ei mulla o näitä ihmisiä mitään vastaan. Jos ko elämä sopii heille, niin ollahyvävaan. Mutta yrittäkää hyvät ihmiset ymmärtää ja hyväksyä, ettei se elämä sovi mulle.

Täähän vaikuttais kuin mulla olisi identiteettikriisi. Jossa puolustelen ja selittelen omaa tapaani elää. Totta ainakin toinen puoli. Kun astuu sinne ns toiselle puolelle, palautteesta alkaa kelaamaan sitä omaa maailmankuvaansa, itsevarmuus omasta onnellisuudesta alkaa murentua. Paha olo valtaa mielen. Kun kerron ystävälle, että paha olo. Puoliselittämätön sellainen, saan vastaukseksi, ettei mulla ole mitään syytä olla paha olo. Juuri kun yritän opetella kertomaan sen, miltä musta tuntuu!