Elokuu tuntui menevän pelkässä alamäessä. Itsetuntoni ei kerta kaikkiaan tuntunut riittävän miehen kanssa elämän jakamiseen. Mutta: kysymyshän on jälleen omasta suhtautumisestani asiaan. Eli turha kuvitella tai miettiä, miten kuuluisi mennä eteenpäin. Sillä meillä ei ole parisuhdetta, edelleenkin vain tapaillaan.

Hän suunnittelee omat menonsa, minä omat menoni, jonkun verran rutiineja on tullut yhteisistä illanvietoista, yhteisiä ystäviä tavatessa luonnollisesti näemme myös toisiamme.

Mutta riittääkö se minulle? Miksi koko ajan pohdin, mitä minä haluan tältä? Loppujen lopuksi se, mitä olen kuvitellut tapailun ja parisuhteen kehittyvän, tai miten olen aikaisemmin kokenut, ei ole sitä mitä tämän hetken todellisuus on.

Kyse on odotuksista. Ja pettymisistä odotusten täyttymättömyydestä.

Vaikka elo on ollut toisaalta viimeisen puoli vuotta hyvinkin kivaa ja onnellista, toisaalta olen taas kokenut elämän h**den, ajoittaista masennusta, haluttomuutta harrasta esim. tanssia, tavata ystäviä, tehdä päätöksiä, tietynlaisessa elämäntaparemontissa jälleen. Olenko se minä? Kuka minä taas olen?

Miksi taas etsin itseäni ja oikeita elämäntapoja? Joudun säännöstelemään rahankäyttöäni. Paino on taas pikkujojoilun ylävaiheessa. Alkoholia menee enemmän kuin kroppa kestää. Naama tuntuu olevan enemmän väärinpäin kuin iloisena minänä.

*Huoh*. Ja sama ikävä työpaikka kuin vuosi sitten.