Miksi ihmeessä kävelykatuja edes tehdään, kun kuitenkin siellä saa väistellä pysäköityjä autoja ja juosta karkuun kuorkkeja? Tänään siis jälleen tein väärän reittivalinnan töihin kävellessäni, eli tulin jonkin verran kävelykatuja pitkin. No joo, tämä valinta tuli siitä, että näin jalkakäytävät olevan suht tukkeessa autojen parkkeerattua jalkakäytävälle. Päädyin siis sitten kävelykadulle, jossa sain korttelin matkalla puikkelehtia yhteensä 10 erinäköisen auton välissä, jotka olivat parkkeeranneet jättäen väliinsä auton mentävän käytävän. Noh, luonnollisesti kävelykadulla sain sitten väistellä myös yhtä taksia, joka ko käytävää ajeli sekä hermostua takaa tulevasta kuorkista, joka jurnutti dieselmoottoriaan siinä mun takana. Minähän en väisty!

Muutoin elämä asettunut melkein samoille tylsille uomillensa kuin ennen lomaa. Työpaikka on epämotivoiva, pistää välillä edelleen vihaksi koko firman hlöstöpolitiikka, kroppa prakaa (lekuritäti kielsi juoksun ja pyöräilyn), lääkkeet väsyttää.

Mutta ihastuminen on edelleen voimassa! Tosin näillä muutoin ns ulkoisilla väsyttävillä tekijöillä ei nyt kuitenkaan ihan hihkuntaan mennä. Toinenkin ollut kipeä tämän viikon, joten kumpikin ollut vaisuja kun ollaan tavattu. Viestejä ja puheluita lentelee suuntaan ja toiseen, vaikkei nähdäkään. Alun nähdäänjokapäivä-moodi muuttui arjen myötä tässä nyt parin-kolmen päivän välein näkemiseksi, mikä edelleenkin on minulle aika paljon.

Tunnetilani on kuitenkin lukittunut. Tykkään toisesta, paljon, haluan nähdä, nauttia toisen tuoksusta, läheisyydestä, mutta toisaalta olen tapaamisessa jäykkä, hiljainen, tutkiva, jännittynyt, välillä poissaoleva. Eli siellä samassa tilassa vähän sulkeutuneessa pelkotilassani, tiukasti muurin sisäpuolella katsomassa, uskaltaako sen läpi päästää toista ihmistä. Toinen tuntuu olevan yhtä sulkeutunut tällä hetkellä.

Toisaalta tilanne on helpompi kuin aikaisemmin, toinen on entuudestaan jo tuttu, hän on nähnyt toilailujani, minut rentona aivot narikassa, mutta nyt taidan peittää hänen seurassaan todella hyvin mahdollisen fiksuuteni.

Toisaalta taas tilanne ei voisi olla hankalampi. Emme voi, vaikka haluaisimmekin, julistaa koko maailmalle ihastuneisuutta, tai edes että mitään tällaista on olemassa. Voimme kyllä kulkea julkisesti kaupungilla, mutta ystävien keskelle ei vielä voida astua yhdessä.

Olemme ylittäneet yhden rajan, rajan, jonka takaisin toiselle puolelle ei päästä satuttamatta jompaa kumpaa/kumpaakin. Seuraavan rajan ylittäminen tarkoittaisi vielä isomman satuttamismahdollisuuden antamista toiselle, ja toisaalta satuttaisi ehkä joitakuita muitakin.

Joka tapauksessa on kyse sellaisesta sotkusta, että järkiperusteella olisi pitänyt pysyä ensimmäisen rajan toisella puolen. Mutta vetovoima nousi suuremmaksi kuin järjen vastustus. Jälleen.