Kun noita hääkutsuja on taas tipahdellut postiluukusta, ja odotettavissa on vielä yksi tälle vuodelle, ja kaikki sattuu olemaan hyviä ystäviäni, niin häät ovat keskustelunaiheena vähän joka kekkereissä.

Viikonloppuna käytiin keskustelua yhden miehen kanssa häistä(mme). Hän kun totesin yhdessä tanssitun foksin jälkeen, että hänellä on vielä vähän harjoteltavaa häävalssiin. No siinähän minä sitten totesin, että mikäli se minusta on kiinni, niin en itse koskaan häävalssia tanssi. Kun minulla ei tule koskaan häitä olemaan....

Ja speksi naimisiinmenollemme oli valmis: maistraattiin ja sen jälkeen kaljalle.

Eilen tuli puheltua samaisen miehen kanssa, jota siis olen nyt nähnyt 2 kertaa, ekalla kertaa itse olin tuhannen päissäni, toisella hän ja itse tulossa pikku huppeliin, puhelimessa, ja tästä kehkeytyi kyllä ihan mielenkiintoinen ajatus.

Toimisiko tänä aikana sellainen että mennä pätkäytettäisiin naimisiin sen kummemmin tuntematta toisiamme. Ja että sitten siinä yhteiselon aikana tutustutaan ja sopeudutaan toisiimme. Näin se on toiminut ennen vanhaan, entäs nyt?

Olen ihmetellyt nopeita toimijoita; kun yhteen ja naimisiin ollaan menty parin kuukauden tuntemisen jälkeen ensirakkauden huumassa. Siihen en ikinä ole itse ollut valmis, vaikka parin kuukauden tapailun/seurustelun jälkeen on jo tuntunut, että tässä tämä nyt on, kenen kanssa haluan loppuelämäni elää.kunnes ruusunpunaiset lasit riisuttiin silmiltä ennemmin tai myöhemmin.

Nyt kiehtoo ajatus, että mies, johon en ole tulenpalavasti rakastunut, en edes ehtinyt kunnolla ihastua, mutta vaikuttaa juuri sellaiselta mieheltä johon voisin rakastua, eli vielä ei ole tullut sellaista oloa, että EI! Kohtalo olisi sinetöity, jos nyt mennä päräytettäisiin sitoutumaan toisiimme, jolloin kummankin olisi tavallaan pakko hyväksyä toinen sellaisena kun se on. Kun ei ole mitään mielikuvia siitä, minkälainen hän on. Eikä hänellä pitäisi olla mielikuvia siitä, millainen minä olen.

Maistraatin sijaan ollaan menossa leffaan.