Tykkään elellä ilman parisuhdetta. Tykkään kun saan kulkea omia polkujani, flirttailla miesten kanssa niin paljon kuin pystyn, tanssia juur niin lähellä kuin vastapuoli minut päästää, ilman että tuntisin huonoa omatuntoa. Saada ja antaa läheisyyttä kun siltä tuntuu. Ja silti olematta tilivelvollinen kenellekään muulle kuin omalle itselleni.

Mutta on se yks p**le, minkälaisia p***apäitä sitä tapaa. Miten monta varattua miestä sitä onkaan tullu pakoiltua. Mä en halua koskea sellaisiin, ihan täysin itsekkäistä syistä: en halua jakaa rakastani kenenkään toisen kanssa.

Viimesen vuoden aikana olen tavannu ilahduttavan paljon mukavia sinkkumiehiä, joiden kanssa olen tapaillut hyvillä mielin. Mutta jostain kumman syystä olen taas tavannut liian paljon varattuja miehiä. Mitä se tarkoittaa?

Myönnän, että tykkään jutella miesten kanssa. Yleensä bileissä löydän itseni vähintään puolen tunnin kuluessa keskustelemasta miesten kanssa jääkiekosta, autoista, moottoripyöristä, jalkapallosta, fysiikan laeista, urheilemisesta, maratonista... Työreissulla en lähde hotellihuoneeseen heti päivällisen jälkeen vain sen takia että kaikki naispuoliset työkaverit tekevät niin.

Mut niin kai mun pitäis tehdä.

Viimeisen parin kuukauden aikana en o käyny ulkona oikeastaan ku "pakollisilla" työjutuilla ja kerran kavereitten kanssa baarissa. "Saldona" kolme eri miehen kanssa jonkinasteista kahdenkeskistä juttua.

Ekan kanssa tanssittiin baarissa, taksitolpalla erotessa sain tiukan halauksen ja pusun poskelle. Koko illan käyttäytymisensä oli kylläkin aika tavalla varatun miehen käytöstä: kyselee mun elämästä, puhuu työasioistaan, välttää yksityiselämästään puhumisesta. Enkä tunne yhtäkään sinkkumiestä, joka asuu rivitalossa kaksin koiran kanssa.

Toka oikeastaan on tuttu jo talvelta. Hän vaan "unohti" ekalla tapaamisellamme siinä ihastumispuheidensa seassa kertoa tyttöystävästään. Hän on loukkaantunut, kun en ota häneen yhteyttä. Miksiköhän en ota? Hän asuu toisella puolella Suomea. Käy työreissuilla usein kulmillani. Hän haluaa pitää hauskaa, elämänsä on kuitenkin tyttöystävän luona.

Kolmas, hmm, tiukasti sormuksellinen, mutta jälleen vaimo on illanviettojen käyttämätön aihe. Päädymme kävelemään kaksin hotellille, hän pitää itsestäänselvyytenä tulla saman sateenvarjon alle. Hipaisu ja hiljaisuus. Seuraavana päivänä hän kuulee ja kuuntelee jokaisen sanani, jonka työparini kanssa puhun, kommentoiden mieluusti. Kysyy mielipidettäni asioihin, joita minun ei oikeastaan kuulu tietää. Ja soittaa perjantaina viideltä, vaikka maanantaina istumme jälleen samassa huoneessa.

Vaikken itse alotetta näihin mihinkään ole tehnyt, yrittänyt pysyä korrektina, en kuitenkaan pysty ajattelemaan itseäni tässä viattomana; voisin olla vastaamatta katseeseen, mutta kun kylmyyttä on minun vaikea näytellä: nuo itsevarmat, reilu 3-kymppiset egokauppatietelijät sattuvat olemaan mun heikkouteni...