Hiljaisuus on vallinnut blogissani. Täytyy sanoa syyn olevan pitkälti pääni sisällä käymistäni kamppailuista, pohdinnoista, tunteiden ja järjen taisteluista, paljon itkua, niin pelosta kuin onnesta. En ole ollut valmis kirjoittamaan niistä, saatika puhumaan kenellekään. 

En tiedä, olenko vieläkään valmis. Katsotaan. Ehkä paloittain. En edes tiedä, mistä aiheesta alottaisin.

Puntarissa on niin työasiat, vapaa-ajanviettotavat, elämäntavat, suhtautumiseni aluillaan olevaan parisuhteeseen ja oman pääni pitäminen kirkkaana.

Miten suhtautua rakkaisiin harrastuksiin, joissa on tullut ns seinä vastaan, eli ei kehity yhtään enempää, mutta nykyisellä tasolla ei pysty nauttimaan täysillä kyseisestä harrastuksesta?

Entä miten suhtautua työhön, jossa ei pääse tai ehdi kehittymään?

Miten pidän pääni kirkkaana tässä suhteessa, jonka alkumetrejä varjostavat eletty elämä. Varjostaminen, sillä hiljattainen avioero ja omat mörköni ovat aika vahvoilla ajoittain.

Mikä tekee suhteesta sen arvoista, että ollaan yhdessä ja tapaillaan? Tiesin, ettei tästä tule helppoa, ei ole ollut eikä tule olemaan. Miten paljon joustoa, miten paljon vastaanhangoittelua, miten paljon pitää ajatella järjellä, miten paljon saan tunteilla olematta liian nainen ja alkaa nalkuttaa.

Hyvin lyhyessä ajassa olen viettänyt mitä erinäisimmistä asioista unettomia öitä.

Aikaisemmissa suhteissa ikävä on ollut ihana, onnellinen tunne, ja jälleennäkeminen on ollut sitäkin riemukkaampi. Nykyisessä tapailussa erossaoleminen on minulle samalla tuskaa ja samalla helpottavaa. Kun tapaamme, pulssi nousee jo muutamaa tuntia etukäteen, jännityksestä. Jännitys joko putoaa heti ekalla silmäyksellä, hetken kuluttua tai ei ollenkaan. Vieläkin jälkimmäistä tapahtuu joka kerta, kun edellisestä tapaamisesta on useampi päivä. Ja tämä jännitys saattaa iskeä jo illalla, kun tapaaminen sovittu seuraavaan päivään.

Toinen unettomuuden aiheuttaja on ollut pettymys. Kun sitä odottaa asioiden menevän jollain tavalla, eikä sitten menekään. Illanvietto, yhteinen loma, viikonloppu, koska toinen tekeekin jotain erilailla kuin on toivonut. Eli miten ihmeessä sitä pystyy elämään toisaalta toiveikkaana ja suunnitellen, mutta antaen toiselle tarvitsemansa tilan?

Olen ollut muutaman kerran laittamassa hanskoja tiskiin parin kuukauden aikana, oikeastaan "ehtiäkseni ensin". Ja myös pohdittuani unettomuudessani klo 4 aamulla, miksi toinen käyttäytyy kuin käyttäytyy, onko se hänelle ominaista, eikö hän vain ajattele vai eikö halua ottaa minua huomioon, olen päättänyt, että tätä tuskallista suhdetta en halua enää jatkaa. Ja seuraavana aamuna tai hetkenä hän tekee jotain niin yllättävän ihanaa ja suloista, jolla kiinnynkin häneen taas pikkasen lisää ja hyvät, vai pitäisikö sanoa huonot, päätökseni sulavat jonnekin.

Eilen ja tänään oli jälleen hyvä esimerkki asiasta: vietimme eilen päivää yhdessä, tosin hänen puuhatessa kaikennäköistä muuta samalla, eli hän jakaa huomionsa epätasaisesti minun ja tekemänsä asian välillä. Hän loukkaantuu, jos itse keskityn tekemään jotain muuta hetkeksi, enkä kuulekaan hänen sanojaan, muttei koko iltana keskity pelkästään minuun hetkeksikään. Sitten soi puhelin, äitinsä soittaa, ja ihan kuulisti kertoo minun olevan käymässä, ja tiedän, etteivät he ole kovin läheisiä, mammanpojasta ei todellakaan ole kysymys. Toinen yllätys oli tänään, poikien viikonloppureissulta tuli pyytämättä kiltisti informaatiot perillepääsystä ja turvallisesta matkasta ja raporttia tekemisestä.

Vaikka mies ei olekaan laastarisuhdetyyppinen ihminen, en siltikään pysty olemaan ihmettelemättä, onko tämä meidän tapailumme vain sen vuoksi, että hän tarvitsee jonkun. Vaikeaa on luottaa, että mies on minun kanssani nimenomaan minun vuokseni.

Joka tapauksessa, miten tuskaisen ikävissäni olen tällä hetkellä sekä haluton tekemään mitään muuta, miten tyytyväinen ja onnellinen olen tänään ollut lukien koko päivän kirjaa, sillä olen saanut tehdä sen ihan itse röhnöttäen, romskun jakamattomalla huomiolla.