Ihmettelysivu

Tänne kokoan pidempiaiakaisia ajatuksiani, joita linkittelen jokapäiväiseen pohdintaani.

12.9.2005

Eli tänään ihmettelen tänne sitä, miten ihmeessä minä voin oikeasti olla niin ujo ja käyttäytyä niin tyhmästi sellaisten miesten seurassa, joista voisin pitää muutenkin kuin platonisesti?? Kerta kaikkiaan nimen kysyminenkin tuntuu ylivoimaiselle tehtävälle. Siis noinniinku joka tapauksessa.  Enpä ole tainnut tansseissa vissiin kenenkään nimeä kysyä suoraan, kaikki on tullu tietoon mutkien kautta tai miehen itsensä kysymänä (ööh, sekin ehkä kaks kertaa).

Perjantainakin olisin voinu illan miellyttävimpien tanssien tanssittajalta kysellä vihdoin nimeä, tilaisuus annettiin hopealautasella, mutta mä työnsin senkin syrjään. Noh, nyt rupeen henkisesti valmentautumaan asiaan, voisin jopa yrittää harjotella asiaa about kenen kanssa tahansa.

3.10.2005

Nyt taas ihmettelen sitä, että miksi toisilla tuntuu elämä menevän silleen mukavasti, tasaisesti, ei mitään suuria ylämäkiä, mutta ei alamäkiä. Ja miksi sitten on meikäläisiä, jotka vuoroin mennään hyvinkin korkealla; kaikki sujuu kuin rasvattu, onnenpotkuja suorastaan tulvii joka puolelta ja elämä hymyilee. Vuoroin sitten pudotaan piikkisuorasti alas jonkun epämiellyttävän tapahtuman kanssa, ja siellä sitten kynnetään nenä p*ssa useamman koettelemuksen kanssa jonkun aikaa. Vaikka kuinka yrittää olla peruspositiivinen, ei pysty löytämään mitään hyvää. Joskus sieltä tullaan ylös pikkuhiljaa, mutta useimmiten muutos on täysin uskomaton onnenkantamoinen, jonka loistavuutta ei pysty selittämään pelkällä "kaikki tuntuu hyvälle sen alamäen jälkeen".

Esimerkkinä taannoin ylioppilaskirjotukset: jäin pisteen tai kahden päästä korkeimmasta arvosanasta parissakin ratkasevassa aineessa, jolloin korkeakoulun pääsykokeisiin en saanutkaan kullanarvoisia täysiä lähtöpisteitä. Muutenkin tiedossa tiukka pääsykoe, jossa oli pakko onnistua mahdollisimman hyvin jotta pääsisi opiskelemaan haluamaansa paikkaan. Sen sijaan jonnekin matikkaan olin saanu lautakuntakierroksella lisäpisteitä, millä ei enää ollut mitään väliä kun ei missään rajoilla keikuttu. Olin jo varma, että tässä tää nyt oli, kunnes kuulin sattumalta, että havittelemani opinahjo kokeilee suoraan papereilla sisäänottoa, ehtona tietty pistemäärä matikassa ja yleisarvosana Laudatur. Ja kah, täytin (sieltä lautakunnasta saaduilla pisteillä) juur ja juur kummatkin vaatimukset, eikä tarvinnu mennä kokeisiin ollenkaan. Siis ihan uskomatonta! Ja pientä juhlintaa...

Nyt taas tuntuu että alas tultiin ihanan kesän jälkeen, kun kerta annettiin harrastuskieltoa ja auton kanssa sähläämistä, energiataso aika lähellä nollaa, kun särkee, ei saa nukuttua, ei tee mieli syödä. Pakko kai kohta on jotain syödä, että jaksaa salille vääntäytyä. Siivotakin pitäis...

5.10.2005

tuli tuossa kävellessä mietittyä tätä sinkun elämää. Sinänsä olen ihan tyytyväinen näinkin, ihania ystäviä, läheisyyttä, flirttiä ja vipinää tansseissa, menoa ja meininkiä baarissa, jos niiksen kaipaa. Eli en varsinaisesti tarvitse mitään lisää, mutta näin sairaslomalla sitä kaipaisi sitä yhtä ihmistä, jolle oikeasti voisi kertoa tuntemuksista, pahasta olosta, vittuuntumisesta. Voihan ystävillekin kertoa, mutta eihän heillä ole aikaa/halua/velvollisuutta tulla olkapääksi kun itketyttää. Tai tulemaan seuraksi muuten vaan.

Toisaalta en edelleenkään osaa ajatella, että kukaan olisi tässä tyyliin 24h/vrk. Tai että kukaan rajottaisi vapauttani, esim tanssia tai reeniä. Tanssi yhteisenä harrastuksena olis todella jees, kunhan ei ihan koko aikaa aina tarvii saman kanssa tanssia. Tai mistä tietää, miten mieli voi muuttua.

Mutta siis tuo tanssi on jännä juttu, ilman sitä ei fiilikseni varmastikaan olis viimesen neljän viikon aikana ollu tällanen. Se on vieny ajatukset pois tapahtuneesta ja varmasti fyysisestikin tehny hyvää. Saivartelua: ilman tanssia ei kolaria olis 4vk sitten tapahtunu...